Vielä ainakin kerran näköjään kirjoitan ennen vuoden vaihtumista. Kirjoitin tätä ennenkin pätkän, mutta en kokenut olevani valmis viimeistelemään sitä vielä. Koin oloni sen verran kiukkuiseksi ja ärtyneeksi (ehkä ahdistuneeksi?) aina alkaessani kirjoittaa, ettei tekstistä tullut millään valmista. Seuraava pätkä siis syyskuulta:
”Mitäköhän ihmettä täällä taas tapahtuu. 😀
Poikaystäväni joka on ehkä vielä poikaystäväni kävi siis luonani selvästi panot mielessä. Olin juuri syömässä nuudeleita kun tuo ovelleni käveli, joten kävi tuoliin kiltisti istumaan ja odotteli. Syötyäni sitten kyselin mitäs herralla on mielessä, mutta hiljaa sanoi että sulattele safkaas hetki.
Liian graafisiin selostuksiin menemättä: hän ei tehnyt aloitetta yhtään mihinkään, seisokki lopahti sillä sekunnilla kun käteni tai suuni ei ollut sen kimpussa, ja kun kondomin laiton aika tuli hän ojensi vaan pakkauksen minulle.
Melkein yhtä säälittävää tässä on se, että en edes saanut sitä kondomia laitettua paikkalleen. Olen kyllä nähnyt miten se tehdään, mutten itse ole kyseistä askaretta koskaan tehnyt. Asiaa ei ainakaan helpottanut se, että tosiaan suun kalulta nostamisen jälkeen oli varmaan se kolmisen sekuntia aikaa ennen kuin taas täysi lerppu.
Kun oltiin vähän aikaa sähelletty, niin suoraan sanottuna kyllästyin koko touhuun, sanoin että esinkerralla sitten ja aloin laittamaan housuja jalkaan. Mies siinä sängyn laidalla istuu ja inttää että kyllä se siitä seisoo kun sä sitä hipelöit.”
No, seuraavaa kertaa ei siis koskaan tullut. Herkkispoika ilmoitti tätä seuraavana päivänä, etten ymmärrä häntä ja että on parempi, että emme ole yhdessä. Eli se siitä sitten, lyhyeksi jäi kanan lento.
Toisaalta tajusin myös jotain. Pidin välittämisen tunteesta ja siitä, että myös minusta välitetään. Ehkä alan kasvaa ja kypsyä pikkuhiljaa enemmän ja enemmän parisuhteeseen sopivaksi yksilöksi.
Lisäksi edellä olevaa ei tee tyhjäksi se, että välimme menivät poikki. Toki minua harmitti, suretti ja kaikista eniten vitutti, mutta se ei tehnyt kokemuksesta merkityksetöntä tai turhaa. Opin uutta itsestäni ja muista ihmisistä. Kuten Drizzt jossain R.A. Salvatoren romaanissa totesi, se ettei auringonlasku kestä ikuisesti, ei tarkoita ettei sitä kannattaisi kokea.
En halua ajatella, että voin joko todella uskoa olevani jonkun kanssa loppuelämäni tai suhteeseen ei kannata ryhtyä. En ole lasista tehty vaan kestän kaikenlaista, ja kieltäytymällä edes yrittämästä uskoisin menettäväni paljon. Uskon myös tasapainoon: kaltaiseni ihmisen, jonka elämä pääosin muodostuu rauhasta ja hiljaisuudesta, kannattaa pitää mielessä, että maailmassa on paljon kokemisen arvoisia ja mielenkiintoisia asioita. Neuvot huolellisesta harkinnasta jätän sovellettavaksi ihan muille ihmisille.
Myös kahden ystävättäreni vajaa puolivuotta kestänyt suhde kariutui. Sitä sattuu. Minulla onkin jo jotain uutta kiikarissa, mutta sitä märehtinen lisää myöhemmin.
Merkinnät RSS-syötteenä