Keskustelin taas siskoni kanssa kirjallisuudesta, mitä minun ei kyllä koskaan pitäisi tehdä. Olin ottanut Woolfin esikoiteoksen (Menomatka) mukaani mökille, ja lukiessani sitä ruokapöydässä niin kuin kaikkien hyvinkäyttäytyvien lasten kuuluu, hän käski minut laittamaan kirjan pöytään siten, että pystyimme lukemaan yhdessä.
Olimme molemmat lapsina ja teineinä aikamoisia lukutoukkia. Minun lukemiseni on niistä ajoista vähentynyt merkittävästi tietokoneen syödessä yhä enemmän ja enemmän aikaani, mutta siskoni on käytännössä lopettanut säännöllisen lukemisharrastuksen kokonaan ja tarttuu kaunokirjallisuuteen vain silloin tällöin. Sen sijaan hän kirjoittaa jonkin verran itse, ja välillä ”tarkistuttaa” tekstinsä laatua minulla. Luen niitä mielelläni.
Kuitenkin aina kun tulkintamme jostain menevät ristiin, alan epäillä omaani. Meillä on jonkin verran erilaisia näkemyksiä, vaikka suurimmalta osin mielipiteemme ovat todella lähellä toisiaan, paitsi kirjallisuuden myös monen muunkin asian kanssa. Vaikka olemme ulkonäoltämme ja lahjoiltamme hyvin erilaisia, ajattelemme useista asioista samoin.
Itse suosin kirjallisuudessa räväkkyyttä, lukijan huomion herättämistä epätavallisilla keinoilla ja odottamattomilla käänteillä. Pidän myös suhteellisen kapeista teemoista, sillä kai ajattelen että yhdessä tekstissä ei voida käsitellä kaikkea mahdollista kolmannen maailman kurjuudesta rakkauden syvimpään olemukseen ilman, että teoksesta tulee syväluotauksen sijaan pintaraapaisu.
Siskoni arvostaa monitasoisuutta. ”Näytä, älä kerro” on hänen keskeinen kirjoitusfilosofiansa. Hänen tekstinsä soveltavat paljon ykistyiskohtaista kuvausta ja symboliikkaa. Hän nauttii saadessaan kirjoittaa ja lukea monessa tasossa likkuuvaa tekstiä.
Ymmärrän kyllä hänen pointtinsa. Pidän itsekin symboleita kiehtovina. Toisaalta joskus teksti saattaa tuntua raskaalta ja laahaavalta, ja tulkintoja saa etsimällä etsiä. Se saa minut tuntemaan oloni tyhmäksi.
Kun vertailen omia tulkintojani siskoni kanssa, epäilen aina omiani. Seuraavaa kirjaa arviodessani mietin, olenko sittenkään oikeassa? Mitä jos kirjoilija tarkoittikin parodisoida tätä, symboloida tuota tai esittää tulkinnan siitä? Selitän kaikki korvaani särähtävät negatiivisuudet parhain päin vaikka väkisin, enkä lopulta pysty tuottamaan minkäänlaista rakentavaa kritiikkiä. Jostain syystä menetän uskoni siihen, että oma tulkintani voisi mitenkään olla osuva tai terävä, ja pelkään olevani naiivi ja yksinkertainen lapsilukija, joka moittii kaikkea mitä ei ymmärrä.
Merkinnät RSS-syötteenä