Ystäväni saivat tovi sitten (ainakin muutama alkoholin vaikutuksen alaisena) herkistelykohtauksen, jossa avautuivat toisilleen ylistääkseen toistensa ystävällisyyttä, sisäistä kauneutta, riittävyyttä vioista huolimatta ja sen sellaista. Todella herkkää settiä, kopioin viestit omine lupineni talteen. Muistojen tallentamisen hengessä.
Minä en tietenkään osannut sanoa mitään. Minusta osataan sanoa että olen sarkastinen, vaikutan varautuneelta ja minusta on hankala sanoa mitään.
En koe olevani surullinen tai pettynyt. Mutta koin jonkin sellaisen mitä ajattelen ”todellisuuden puremaksi”, muistutuksen siitä missä olen, mihin ominaisuuteni ja valintani ovat minut vieneet. Se ei ole paha paikka, onhan minulla erittäin hyvät välit perheeseeni, opiskelupaikka jossa viihdyn ja ystäviä joiden herkistelyitä lukea. Jos ihmisille annettaisiin onnea sen mukaan mitä he ovat teoillaan ja ominaisuuksillaan ansainneet, olisin häviäjien joukossa.
En ole myöskään ylättynyt. Ehkä todellisuuden pureman paras ja osuvin kuvaus on vahvistus ja muoto sille, mitä jo tiesi. Voi tietää olevansa huono laulaja, mutta siitä tulee osa todellisuutta vasta kun joku sanoo sen ääneen. Se poistaa viimeiset epäilyt ja antaa mahdollisuuden käsitellä asiaa faktana ja ottaa se huomioon arvionneissa ja suunnitelmissa.
Olenko todella varautunut? Pidänkö ihmiset, ne lähimmätkin, käsivarren mitan päässä henkisesti jos en fyysisesti? En tiedä. En aina sano kaikkea, mutta kukaan ei sano kaikkea. Voi olla että avaan kokemusmaailmaani muita vähemmän, useastakin syystä.
Kokemukseni eivät ole niin tärkeitä, että pääsääntöisesti ajattelisin muitten haluavan kuulla niistä. Murehdin korostavani itseäni liikaa ja puhuvani vain itsestäni.
Etenkin silloin kun muut keskustelevat tunteista, on minun parasta olla niin hiljaa kuin järkevästi mahdollista. Näkemykseni ovat usein kovia, kylmiä ja armottomia. Arvostan objektiivisuutta, mutta saatan (ainakin mielessäni) muotoilla pointtini usein särmikkäästi ja kärkkäästi. En halua satuttaa muita piikikkäillä ajatuksillani. Minulle ei ole tärkeää että he ajattelisivat niin kuin minä, enkä halua että ulosantini vaikkutaisi siltä. En myöskään halua että he pitävät minua pahana ihmisenä.
Kun kiitän, kehun tai kerron kuinka arvostan, tuntuu kuin asettaisin itseni haavoittuvaksi. Jos joku saa tietää kuinka tärkeä on minulle, kuinka arvostan ystävyttä tai itse kunkin näkemää vaivaa, on heillä oikeus odottaa saavansa jotain takaisin. Pelkään että he vaativat jotain, jota en pysty antamaan. Tai en omista itsekkäistä syistäni halua antaa.
En usein tiedä itsekään mitä tunnen, saati että osaisin jakaa tuntemuksiani. Tunteiden käsitteleminen on vaikeaa ja raskasta, on niin paljon helpompaa teeskennellä ettei tunteita tai niitä synnyttäviä tapahtumia edes ole. Pystyn kertomaan tapahtumista sitten kun ne ovat osa historiaani, mutta tietenkään ne eivät silloin ole enää relevantteja, ellei aihe tule sattuman kautta esiin. Jos sallin intensiivisen tunteen tulla mielessäni etualalle, tuntuu kuin tukehtuisin. Se puristaa koko rintakehääni kasaan, pulssini nousee ja päässä humisee. Joskus pelkän tunteen herättävän asian tavoittaminen on hankalaa. Ajatukseni törmäävät johonkin muuriin, kuin aivoillani olisi tyhjän paperin kammo.
Yleensä sanon olevani tunneskaaltani kovin köyhä. Iloni on vaaleanharmaata tyytyväisyyttä, tasaista onnea elämän etenemisestä rauhallisesti raiteillaan. Suruni on tummanharmaata pettymystä itseeni ja tulevaisuuteni, ankea oletus siitä että asiat voivat joko jatkua sellaisena kuin ovat tai muuttua huonommiksi.
Ehkä on vielä muutakin, jotain johon en pääse käsiksi ennen kuin jänistän. Toisaalta voi aivan hyvin olla ettei siellä ole mitään, että olen juuri niin yksiulotteinen ja yksinkertainen kuin miltä vaikutan. Kylmä ja harmaa.
En voi millään tavalla saada varmuutta. Olen kuitenkin oppinut muutoksesta sen, että se tulee omalla ajallaan ja painollaan. Jonain päivänä ehkä herään lämpimien tunteiden luonnollisuuteen, samalla tavalla kun olen herännyt siihen että minua voi koskettaa ja minä voin koskettaa.
Merkinnät RSS-syötteenä