Wervin laiffi

Munakellolle löytyi viimein käyttöä kokkaamattoman ihmisen taloudessa: olen viime aikoina tahdittanut opiskeluani sen avulla, tavoitteena kuusi tuntia päivässä. Suhteellisen usein jää kuitenkin neljään tuntiin tai joskus allekin, mutta yritän parhaani.

Koulu ei ole mennyt hirveän hyvin: kurssiarvosanoja tähän mennessä 2, 1 ja 3, ja tuo ykkönen vieläpä yhden uusinnan kautta. Kahdesta tentistä vielä arvostelut tulossa, ei mitään taetta siitä että menisivät läpi. Tulin siihen tulokseen että aika laskea kusta päästä, ei tietenkään liikaa, ettei egon tilavuus pienene. Alan/olen alkanut käymää luennoilla enemmän, plus tuo lukemisen lisäys. Tästä syystä olen pysynyt jonkin verran poissa jos en nyt varsinaisesti internetsistä, niin suhteessa paljon aikaa ja henkisiä resursseja vievistä asioista kuten blogitekstien kirjoittamisesta. Nyt tulee kumminkin kohta joulu, ja ainakin teoriassa tahdin pitäisi hetkeksi helpottaa.

Uuden vapauteni kunniaksi katsoin yli tunnin mittaisen dokumentin naisesta, joka laihduttaa 600 lb:stä (300kg? En ole varma) normaalipainoiseksi: http://www.youtube.com/watch?v=ouVnN3RRJwQ. Sen lisäksi että mokoma kuristi haluni mennä mäkkäriin, se sai minut pohtimaan yhteiskunnan suhtautumista ylipainoon ja ylipainoisiin ihmisiin ja suoraan sanoen, läskivihaan. Tottahan se on, että ylipainoisia ihmisiä katsotaan kieroon.

Näillä tunnelmilla joulusafkoille, prkl.

Toisaalta ymmärrän ilmiötä. Tunsin lukiossa tyypin, joka oli sitä mieltä, etteivät hänen päähänsä vain tartu kielten sanat ja hän sen takia saa niin huonoja numeroita. Hänen muista jutuistaan kumminkin päättelin, ettei hän noitten kirjojen parissa turhaan viihtynyt. Kai minä koin sen hiukan ärsyttävänä, koska itse tein niin paljon töitä, ja joku joka ei tehnyt kuittasi sen kaikin nolliin: jotkut vain oppivat, jotkut eivät.

Ylipainoa kohtaa kai hiukan sama ilmiö: lihavien mielestä jotkut vain ovat laihoja, jotkut lihovat. Vedotaan geeneihin, ehkäpä sairauksiin. Ja tästäpähän hoikat närkästyvät: he elävät terveellisesti, liikkuvat ja pitävät huolta itsestään, ja kaikki työ jää vaille tunnutusta.

Monta riitaa jäisi käymättä, jos lihavat laskisivat hiukan defenssejään ja tunnustaisivat, että ovat siinä missä ovat omien valintojensa seurauksena, samoin hoikemmat. Se ei tee heistä parempia ihmisiä, pelkästään että he ovat tietyllä elämänalueella tehneet parempia valintoja.

Tietysti läskivihalla on muitakin puolia ja ominaisuuksia, mutta tämä puolittain omasta kokemuksesta. Sitä en tosin suostu hyväksymään, että toisen henkilön elämän ja elämän tavan ivaaminen olisi mitenkään puolustettavissa ’kannustuksena’.

Joskus pohdiskelin, miten oma seksuaalisuuteni on vaikuttanut omaan kehonkuvaani. Pidän itse ns. ’kurvikkaammista’ naisista, ja monet naiset jotka ovat herättänee minussa BOW CHICKA WOW WOW -reaktion ovat itseasiassa olleet minua painavampia. Olisiko omakuvani negatiivisempi, jos en näkisi näitä naisia haluttavina ja kauniina? Tiedän, ettei lievä lihavuus tarkoita rumuutta, vaan ajattelen enemminkin terveysnäkökohtia.