Wervin laiffi

Onnettomasti unohdin läppärini kotiin vanhempiani visiteeraamaan lähtiessäni. Isku oli kirpaiseva, sillä nyt en voi opiskella kakkein akuuteimpia asioita, sillä lukumateriaali on skannattuna läppärilleni. No, lohdutuksekseni se on vain yksi viikonloppu, ja käytinpähän sen nyt täysvaltaisesti vanhempieni kanssa hengailuun.

Olin jo alkanut unohtaa, millaisia keskustelut heidän kanssaan osaavat olla. Niitä pitäisi jo melkein kutsua debaateiksi. Raskaita aiheita, lähinnä politiikan ja teknologian piiristä. Sain kummasti lisäpontta jo ennestäänkin melko hyvään opiskelumotivaatiooni: ajatus, että tulen olemaan asiantuntija jolla on oma näkökulmansa ja antinsa tarjota yhteiskunnallisesti merkittäviin aiheisiin on melko hykerryttävä. Osaltaan ehkä liioiteltu, mutta hykerryttävä silti.

Siskoni oli leiponut herkkuja vähänaikaa sitten ollettein syntymäpäivieni kunniaksi, ja sen lisäksi vanhemmillani oli ylen määrin muita vähän ruokaisampia herkkuja, kuten rasvaa tihkuvia karjalanpiirakoita. Ainakin se lupaus kilojen poimimisesta taisi täyttyä. Vähän harmittaa, etten ole aivan varma muistinko kiittää herkuista ennenkuin siskoni palasi kotiinsa. Toivottavasti täällä ollaan totuttu tylyyn tapaani kommunikoida.

Siskoni ja äidinpuoleinen sukuni on muutenkin tehnyt paljon hyväkseni, rahallisesti ja muutenkin. Pieniä eleitä ja askareita, lahjoja, jotenkin aistittava halu tehdä hyvää ja tuoda iloa. En ole aivan varma, miten siihen pitäisi reagoida. Tunnen oloni aina itsekkääksi ja ilkeäksi heidän rinnallaan, mikä epäilemättä olenkin. ”Kiitos” on epäilemättä suomen hankalin sana. Tunnen jotenkin paljastavani itsestäni liikaa, laittavani itseni epäedulliseen tai haavoittuvaan asemaan kun annan ihmiselle tiedoksi arvostavani heidän elettään ja vaivaansa. Tiedän, että tämä on jotain, jota minun todella pitäisi itsessäni kehittää. Opetelle ilmaisemaan ihmisille sitä, mito todella ajattelen ja kehittää valmiuksia maksaa kiitollisuudenvelkaa sekä sanoin että teoin.

…Ehkä joskus.

Isäni perhe on aina ollut enemmänkin peli-ihmisiä. Kilpailua, voitonhalua ja vittuilua kaikki hyvässä hengessä. Tunnen kuuluvani enemmänkin heidän kategoriaansa. Pidän kilpailemisesta, etenkin silloin kun sitä ei tehdä niin kovin tosissaan.

Junassa dataamisen sijaan jouduin lukemaan romaania ja kirjoitin ajatusvirtaa mukanani olevaan vihkoon, käsitellen lähinnä ympärillä olevia ihmisiä. Ajattelin nopsasti kopioda sen tänne, ihan vaan siitä syystä että muuten kukaan ei sitä koskaan tule näkemään. Ei pidä antaa turhan työn mennä hukkaan.

”Varasin itselleni junasta varta vasten pöydällisen paikan, mutta läppärini jäi kotiin lukittuun huoneeseeni. Valitettava takaisku, mutten anna tämän etuoikeuden mennä hukkaan. En myöskään halua antaa sen pilata mielialaani seuraavan viikonlopun ajan, sillä sillä siitä on hetki kun olen nähnyt vanhempiani viimeksi. Jonkinasteisen piristymisen olisi siis parasta tapahtua seuraavan 39:n minuutin aikana.

Minua vastapäätä istuu punatukkainen tyttö, itseni ikäinen tai ehkä hiukan vanhempi. Hänellä on mukanaan nuottivihko ja kirja ”Suomen parhaat pophitit”. Luultavasti musiikinopiskelija, mustine hipstertyylisine laseineen täydellinen taiteenopiskelijan stereotypia. Matkan halussa hän hetkeksi hylkäsi sekä kirjan että vihon, kaivaen kookkaasta pakaasistaan iPodin ja Geisha-suklaapatukan. Hän keinuu hiljaa musiikkinsa tahdissa, silmät kiinni, suu makustellen nautinnollisesti suklaapalaa. Tilanne on kuin mainoksessa. Punaisissa hiuksissa on kiharoita, ne eivät näytä värjätyiltä.

Vasemmalla puolellani valkoisissa converse-kengissä istuu vaaleatukkainen tyttö, pukeutuneena vaaleansiniseen ja vaaleanpunaisin kukin koristeltuun paitaan. Hän koittaa, nähtävästi turhaan, keskittyä Raamattua paksumpaan biologian kirjaan. Sama aukeama on ollut auki arviolta puolisen tuntia, Pöydällä kirjan vieressä on älypuhelin, jonka ruutua hän hajamielisesti välillä näppäilee. Aikaisemmin matkalla hän soitti äidilleen pitkän puhelun, valitellen tylsyyttään. Puhelun sisältö ei varsinaisesti antanut mairittelevaa kuvaa hänen persoonallisuudestaan: hän puhuu tiuskien, kertoo aikovansa blokata jonkun ystävänsä facebookista, ja heti perään ilmoittaa vanhemmilleen ettei se kuulu heille. Puhelun päätteeksi hän moittii vanhempiaan liiasta elämäänsä sekaantumisesta.

Sivuttain vastapäätä minua istuu vanhempi nainen, niinkutsuttu mummo, mutta hyvin säilynyt sellainen. Hänellä on yllään toisiinsa sointuvat silmälasit ja korvakorut, ruskean tukan kiharat näyttävät olevan papiljottien jäljiltä. Paidassa on vaaleanpunaisia ja mustia raitoja. Katseemme ovat kohdanneet useasti matkan aikana. Hänellä ei ole mukanaan minkäänlaisia ajanvietekeinoja, hän vain istuu katsellen ympärilleen. Ehkä tehden havaintoja, niin kuin minäkin. Hänen vieressään nukkuu vaaleatukkainen tyttö, ehkä hänen lapsenlapsensa.

Taakseni palaa suomenruotsalainen pariskunta. Ainakin oletan heidät suomenruotsalaisiksi, sillä he puhuvat keskenään ruotsia. He poistuivat matkan alussa vaunusta, ehkäpä mennäkseen ravintolavaunuun. Molemmilla on mustat vaatteet ja pitkät hiukset, gootihkot olemukset. Naisen hiukset ovat myös mustat, ja hän on raskaana. Kummankaan ikää on hankala arvioda, mutta naisen kasvoissa on jo uurteita, arvelisin hänet ainakin 30 vuotiaaksi.

Katson ohimennen myös omaa heijastustani junan ikkunassa. Tummat silmänaluset, takkuiset hiukset. Luin pitkälle yötä myöten, halusin ottaa etumatkaa opiskeluissani vapaalla vietettävän viikonlopun vuoksi. Se tosiaan kannatti sillä, kuten mainittua, läppärini jäi huoneeseeni ja suurin osa ajankohtaisimmasta opiskelumateriaalista on sillä.

Juna hidastuu. Taidan olla perillä. ”