Wervin laiffi

Ihmiset pelottelivat että Joensuusta olisi hankala saada asuntoa, mutta en osannut kuvitella että se näin vaikeaa olisi. Laitoin hakemuksen menemään jotakuinkin hetimiten tulosten tultua, sanottiin että sähköpostiin tulisi viestiä kun asia olisi käsitelty. Vaan ei mitään viesti tullut, joten soittelin perään: ei mahdollisuuksia opiskelija-asuntoon ensi syksyksi. Yksityisille markkinoille siis, ja toivottavasti en ole liian myöhäistä. Jääräpäisyyttäni päätin että ”viikon lopussa sitten soiten, jos ei ole mitään tullut” mutta enhän minä perhana nyt viikonloppuna asunnonmyyjiin mitään yhteyksiä saa. Kämppisilmoituksiin tosin olen vastannut ympäri nettiä, mutta tuskin niihinkään mitään saan.

Saan itseni kuulostamaan ahkeralta kuin sanon sen noin, mutta se on aika kaukana totuudesta. Tuntuu että minun olisi pitänyt tehä enemmän ja nopeammin ja paremmin, nekin asunnot joita netissä katselin olivat periaatteessa äitini löytämiä joita sitten orjallisesti menin perässä katsomaan. Vanhempani ovat tälläkin hetkellä mökillä ja käskivät jatkaa asuntomarkkinoiden selailua, mutten ole tehnyt sen eteen enää yhtään mitään sen enempää kuin on pakko. Ahdistaa koko ajatuskin, nyt on lauantai enkä kuitenkaan saa mitään tehdyksi, pystyn vain järkyttämään itseäni sillä kuinka vähän vaihtoehtoja minulla on. Epävarmuutta ja stressiä.

Jostain syystä ajattelen, että kaikki syyttävät minua ja nauravat minulle jos en löydä asuntoa. Että kukaan ei haluaisi auttaa, opiskelut alkavat ja olen ihan yksin taivasalla ja niskaan sataa halveksuntaa ja väheksyntää. Tietenkään niin ei käy, ei ole koskaan käynyt vaikka ennenkin olen sitä ajatellut. Vanhempani ainakin auttavat, ja tuskin ystävänikään pilkkaavat. Kuitenkin aina tuntuu, että olisi pitänyt tehä enemmän.

Opiskelu on erilaista. Siinä ei tarvitse huomioida muiden ihmisten oikkuja. Sillonkin kun tuntuu ettei tee riittävästi, voi poimia kirjan käteensä ja lukea lisää. Miksei kaikki muu mailmassa voi olla niin selkeää ja suoraviivaista.

Jaksan kantaa omat virheeni ja epäonnistumiseni niin kauan, kuin olen varma etteivät ne vaikuta muihin ihmisiin. Oli kyse sitten myöhästymisestä, kyvyttömyydestä tai mistä muusta tahansa. Kun kannan oman virheeni itse voin vain miettiä sitä miten eteenpäin mennään, ei tarvetta murehtia turhia. Kun muut joutuvat odottamaan tai maksamaan liika sen takia mitä minä tein tai en tehnyt, virhe tuntuu käsittämättömän suurelta. Suutun itselleni. Puolustaudun olemalla pettynyt ja vihainen, näytän että virhe vaikuttaa minuun ja toivon etteivät he löisi lyötyä. Tiedän ettei kiukutteluni poista sitä minkä tyhmyyteni aiheutti, mutta jos pyydän anteeksi ja olen katuva he varmasti tarttuisivat tilanteeseen. Näkevät että olen velvollinen korvaamaan, ja pyytävät jotain mitä en voi tai halua antaa.

Vihaan epävarmuutta ja vihaan virheitä.