Wervin laiffi

Kun ei ole kämppiksiä, vanhempia keittiössä hyörimässä ja omia asioitaan toimittamassa, niin tämän talon hiljaisuus jotenkin alleviivautuu. Kaupassakaan ei ole tarvinnut vielä käydä, joten en ole edes nähnyt ihmisiä muuten kuin facebookin kuvista.

En kumminkaan koe olevani mitenkään erityisen yksin, vaan päinvastoin nautin olostani. Ei seinänaapureita, ei tarvitse huolehtia kolistelemisesta tai vesiputkien kohinasta kun käyn suihkussa, voin tehdä ruokaa keskellä yötä jos olen nälkäinen. Tämä epäilemättä muuttuu sitten kun kämppikset saapuvat, mutta kun he nyt eivät ole täällä, niin voin nauttia olostani täysillä.

Minulla on itseäni vanhempi sukulainen, muistaakseni serkku, joka on käytännössä hikikomori. Siitä on vuosia kun olen hänet nähnyt, mutta äitini jaksaa aina välillä taivastella hänen elämäntapaansa. Hän asuu vanhempiensa kanssa, ei tee töitä tai opiskele eikä käsittääkseni juuri sosialisoikaan.

Olen varma että vanhempani vertaavat minua ja häntä aina silloin tällin, ellei peräti usein. He patistavat minua etsimään itselleni seuraa ja ystäviä, sitten viettämään enemmän aikaa muiden kanssa. Soittelemaan enemmän, puhelinlaskunikin on niin pieni. Leikkimään muiden lasten kanssa.

Tiedän, että minun pitäisi tehdä niin, ainakin periaatteessa. Sosiaaliset suhteet ovat ihmisille hyväksi. Totuus kumminkin on, että koen olevani onnellinen juuri näin, omissa oloissani. Hyvää tarkoittavat vanhemmat hiukan ahdistavat jatkuvilla kehotuksillaan; miksen kelpaa tällaisena?

Voin jo kuvitella äitini äänen, kun hän soittaa ja joudun kertomaan, etten ole viikkoon tavannut ketään. Hän kuulostaa itsekin vähän ahdistuneelta, kertoo minulle kuinka tärkeitä ystävät ovat. Puhuu painokkaasti ja hitaasti, ikään kuin koittaen saada miut ymmärtämään jotain.

YLE pyysi vähän aikaa sitten sivuillaan lukijoitaan kertomaan ikäviä lapsuusmuistojaan, kouluruokia ja pakotettua koululiikuntaa, sen sellaista. En kirjoittanut mitään, mutta se sai minut miettimään nyt kotonta poismuuton yhteyessä, mikä minun lapsuudessani jäi kaivelemaan.

Kokonaisuudessaan minulla on ollut erittäin hyvä lapsuus millä tahansa asteikolla, olen varma siitä. Paitsi että kaikki perustarpeet olivat kunnossa, vanhempani olivat kasvatuksessaan järkeviä ja rauhallisia. Minulle ei juuri koskaan huudettu turhuuksista, jos tein jotain väärin niin se selitettiin kärsivällisesti. Säännöt olivat väljät, ja sain omaa vastuuta ymmärrykseni ja kykyjeni mukaisesti. Perheessäni myös arvostettiin koulutusta ja kannustettiin oppimaan. Jos en jotain ymmärtänyt tai sain huonoja numeroita, sain aina rohkaisua torujen sijaan.

Se, mikä jäi vaivaamaan, on tunne että olen jotenkin kummallinen.

Minulla oli lapsena ja on vieläkin tapoja ja tottumuksia, jotka herättivät ihmetystä ja muutosehdotuksia. Istuin mielelläni yksin ja leikin mielikuvitusleikkejä. Kotona menin usein ulkoeteiseen, mutta parhaiten mieleeni on jäänyt ulkomaanmatkalta hotellihuoneesta avautuva näkymä torille, jossa vilisi paljon erilaisia ihmisiä ja ennen kaikkea erivärisiä puluja. Kuvittelin pulut milloin minkin hyvän tai pahan tahon edustajiksi niiden värin mukaan, ja ihmiset niiden kaikesta tietämättömiksi kaitsettaviksi ja ohjailtaviksi.

Koulussa olin myös mielelläni yksin: vaikka minulla oli joitain kavereitakin, vietin välitunnit keinumalla ja olin taas mielikuvitusmaailmoissa. Jos koulupihan keinut olivat varattuja, menin läheiseen metsän reunaan ja kävelin sitä edestakaisin. Kyse ei ollut niinkään siitä että olisin yli kaiken nauttinut keinumisesta tai metsänraunassa kävelemisestä, mutta ne antoivat keholleni jotain tehtävää sillä aikaa kun mieleni puuhasi jotain ihan muuta.

Ilmeisesti vielä nuorempana tapasin mielikuvitusmaailmoissa seikkaillessani saatoin huomaamattani vetää silmiäni kieroon, höpistä itsekseni ja tehdä omituisia liikkeitä käsilläni. Varmaan sanomattakin selvää, että vanhempani koittivat kovasti saada tätä loppumaan, muistaakseni he jossakin vaiheessa arvelivat minulla olevan jonkinlaisen aivovaurionkin. He sanoivat että päiväkodin lapset pitäisivät minua kummallisena. Joskus he matkivat tekemiäni eleitä ja liikkeitä, jotta tajuaisin kuinka hassulta näytin. Se tuntui pahalta mutta toimi: enää en tee niin kun joku muu on näkemässä.

Kuitenkin tapa ei koskaan ole täysin karissut pois: näin anomyymisti voin paljastaa, etten koskaan päässyt siitä kokonaan eroon, vaan omiin ajatuksiini syventyessä teen vieläkin omituisia liikkeitä käsilläni, vedän silmiäni kieroon, mutisen itsekseni ja joskus jopa nousen tuolissani kävelläkseni, tai jopa hyppiäkseni ympäri huonetta. Vasta äkilliseen ääneen tai valoon havahtuessani tajuan mitä olin tekemässä ja hätkähdän: näkikö joku?

Nyt olen melkein kaksikymmentävuotias, pelkään hyönteisiä ja koiria, olen joustamaton ja epäsosiaalinen, vihaan yllätyksiä ja tilanteita joita en voi kontrolloida. Rationaalisina ihmisinä vanhempani ovat koittaneet etsiä syitä ja selityksiä, kysyneet niitä joskus minultakin. En kuitenkaan osaa kertoa miksi olen tällainen enkä toisenlainen, ja parannusehdotukset luonteeseeni sattuvat jostain syystä aina yhtä kipeäksi. Koska tiedän etten pysty muuttumaan tahtomalla toisin, ja minulle rakkaimmat ihmiset toivovat että olisin vain hiljaa ja piilottaisin sen miltä minusta tuntuu. Jotten olisi taakaksi muille, jotten olisi näin itsekäs.

Teen mitä pystyn ja olen niin hiljaa kuin pystyn. Opiskelen tarmokkaasti ja saan tulevaisuudessa työtä, en suljeudu lopullisesti huoneeseeni ja tule taakaksi.

Postilaatikosta puuttuu osoitteeni, kirjoitan sen paperille ja laitan muutamalla kontaktimuovikerroksella kiinni. En tosin ole aivan sataprosenttisen varma oikeasta postilaatikosta… mutta olen jo saanut omalla nimelläni postia tähän osoitteeseen, joten ainakin sen pitäisi olla se oikea. Ja saahan sellaisen virityksen helposti irti, mikäli ei ole.